Valokuvatorstain 109. haasteena oli tällä kertaa tekstinpätkä:

"Kunpa nykyaikainen tiede keksisi lääkkeen, joka saisi ajan tuntumaan paljon pidemmältä, niin kuin se tuntui lapsena. Mikä upea lääke. Vuosi tuntuisi vuodelta, eikä kymmeneltä minuutilta. Aikuisuus tuntuisi pitkältä ja täyteläiseltä, eikä joltakin holtittomalta tivoliajelulta. Kuka haluaisi tällaista lääkettä? Vanhemmat ihmiset varmaankin - sellaiset, joiden kuluvan ajan taju on polkaissut kaasupoljinta. Ja pitäisi kai keksiä myös lääke, jolla on vastakkainen vaikutus. ---"
(Douglas Coupland: Eleanor Rigby. Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2007, suom. Katja Rosvall.)

Omasta mielestäni meidän kaikkien pitäisi elää tässä hetkessä. Ei odottaa huomista, vaan elää tätä päivää, sillä tätä päivää me emme milloinkaan saa takaisin. Tämä päivä jää historiaan.

Minulla tämä sunnuntai 23.11. jää historiaan mukavana talvisena sunnuntaina, jolloin tein paljon muutakin, mutta iltasella lähdin vielä kamera kädessä ulos, tuonne lumimyrskyyn. Pääsin ulos ovesta, vaikka ulko-oven eteen oli kasaantunut varmasti yli 20 cm lunta. Tallensin omat jalanjälkeni, jotka jäivät puhtaaseen koskemattomaan lumeen. Nautin tuosta lumenpaljoudesta sekä lumimyrskystä! Uhmasin myrskyä, koska se saattaa olla viimeinen tänä talvena. Sanomani on, että nauttikaa tästä hetkestä, sillä sitä ette saa milloinkaan takaisin!